Kirjeitä lukijalle

”KUN TODELLISET MUISTOT ALKAVAT SOIDA”

 

Keväällä sain viestin todelliselta lukemisen ammattilaiselta. Hän lukee työkseen päivät pitkät tekstejä kriittisellä silmällä. Viestissä hän luonnehti itseään ”paatuneeksi lukijaksi” —  ja varmasti hyvästä syystä. 

 

Yhteydenoton syy oli romaanini Stella, jonka WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö Satu Harlahti oli lukenut. Kirja oli päässyt yllättämään hänet: se oli ”ylittänyt suoja-aidat”. Lukemisen aikana todelliset muistot ja muistikuvat alkoivat sekoittua fiktioon — ja kävi niin, että todellisuus ja fiktio alkoivat resonoida keskenään. Ne alkoivat soittaa toisiaan.

 

Oli ihmeellistä kirjailijana saada tämä lukupalaute, jossa muistot soivat monien yhteensattumien kimmahduttamina:

Taustalla soi Schumannin laulusarja

Luen ammatikseni, ammattimaisesti ja on välttämätöntä, että siirrän itseni sivuun arvioidessani lukemaani. Koska enhän minä itselleni lue. Luen kustannettavaksi tarjottuja ulkomaisia käsikirjoituksia ja joskus harvoin valmiita kirjojakin. Yhtä lailla tärkeää minun on seurata myös alun perin suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta.

Kun jokin sitten ylittää suoja-aidat ja kolahtaa paatuneeseen lukijaan se on kuin yllätyslahja! Tällaisen lahjan sain Maritta Lintuselta, jolle kiitos Stellasta!

Henkilökohtaiset muistot ja yksityiskohdat sekoittuivat mystisellä tavalla toisen ihmisen mielikuvituksen luomaan taideteokseen. Jo romaanin ​alussa astuin kauan sitten kuolleen isoäitini huoneisiin. Katajanokalla, Kauppiaankadulla mummin keittiö oli juuri tuollainen. Palvelijanhuone keittiön kyljessä oli niin tuttu. Illalliset ruokasalin pitkän barokkipöydän ääressä – juuri noin. Mummini Sylvi ja Stellan Sylvi Indrenius olivat ihan varmasti tuttuja 1930-luvun Helsingissä. Tiedän, että minun mummini tunsi siihen aikaan kaikki!

Omat Goldberg-muunnelmani jäivät vahingossa miehelleni, kun erosimme. Periaatteessa minä otin kirjat ja miehelle jäi levyt, mutta jonkin harvan oman levyni olisin halunnut pitää, Goldberg-muunnelmat oli yksi niistä.

Se miten Maritta Lintunen piirtää yksityiskohtia, on riemastuttavaa (”ikivanha Spectrum-kirjasarja” – huh, minä tulin kesätöihin WSOY:lle sen artikkeleita aakkostamaan, se oli​ aikaa ennen tietokoneita). Vanhin tyttäreni syntyi 1983, vuotta ennen Juria, romaanin lääkäriä, joka yrittää ottaa selvää varhaislapsuudestaan.

Otin Lintusen kirjan niin todesta, että olin varma, että olen törmännyt henkilöihinkin jossain. Minusta ei ollut mitään kummallista siinä, että kirjailija kertoi halunneensa penkoa arkistotietoja Sylvi Indreniuksesta – oman mielikuvituksensa tuotteesta.

Stellan eri aikatasoilla liikkuva tarina on hyvin rakennettu, yksityiskohdat tukevat kokonaisuutta, joka pysyy hallittuna tarinan edetessä. Kiinnostava on Stellan perusasetelma, se ikuinen kysymys siitä kuinka paljon itse vaikutamme valintoihimme ja kuinka paljon ne ovat ulkoapäin ohjattuja, myös se kuinka paljon elämässä on sattuman kauppaa.

Joku kriitikko väitti, että Stella pönkittää taiteilijamyyttiä. Minusta ei – minä ajattelin niin, että tässä nyt sattuu olemaan kyse taiteilijoista, mutta yhtä hyvin saattaisi olla kyse mistä muusta tahansa lahjakkuudesta, sen kehittämisestä tai kehittämättä jättämisestä. Ja vallasta, jonka toiset ihmiset ottavat toisten yli.

Jännitettä luo tehokkaasti nuoren Jurin yritys saada selvyyttä omasta varhaislapsuudestaan. Katkeruus taas on asia joka yhdistää Sylviä ja Liisaa – romaanin nuorta ja vanhaa naista – katkeruus elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. He ovat avuttomia katkeruutensa edessä, ja se johtaa vallan väärinkäyttöön. ​Kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä.

Suomi on tuhansien amatöörikuorojen maa. Maritta Lintusen Stella kirjaa mielenkiintoisesti myös laulamisen tekniikkaa. Voi lukekaa, kuoroystäväni!

Satu Harlahti
Suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö

”VALO VAIN JATKAA KULKUAAN”

 

Viides romaanini Stella ilmestyi puolitoista kuukautta sitten. Intensiivinen työrupeama on ohi, kirja on päässyt kirjastojen hyllyille ja lainauksiin. Stella arvioitiin erinomaisin kritiikein Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa, Keskisuomalaisessa ja Etelä-Saimaassa, ja se on esitelty Suomen Kuvalehdessä ja radiossa YLEn 1 musiikkiohjelmassa. Blogikirjoituksiakin on alkanut ilmestyä tiuhaan tahtiin. Puhun seuraavan kerran Stellasta kustantamon järjestämässä Kuukauden Kirjaklubissa 26.4.18 ravintola Dubrovnikissa Helsingissä. Ja syksyllä toivon mukaan sitten kirjamessuilla. Eniten olen ollut hämmästyksissäni siitä, kuinka paljon yksityistä palautetta olen saanut Stellasta meilien ja keskustelujen muodossa. Vastakaiku on tärkeää ja tervetullutta yksinäisessä työssä. Kiitos siis lukijoille.

 

Irtautumisvaihe edellisestä työstä voi kestää joskus pitkäänkin. Uuden työidean syntymisen läikähdys on aina riemukas mutta myös pelottava hetki. Jaksanko aloittaa taas kaiken nollasta? Pystynkö kehittymään kirjailijana? Onko idulla oleva työ niin innostava, tärkeä ja väkevä, että jaksan taistella sen parissa seuraavat vuodet? Kysyn aina myös itseltäni: onko muuta vaihtoehtoa? Vastaus on ollut tähän mennessä: ei. Kun lähestyn uutta aihetta, tunnen suurta uteliaisuutta ja syvää epävarmuutta. Tilannetta voisi kuvata Stellan katkelma, jossa Juri lähestyy lapsuudenaikansa rujoksi romuttunutta flyygeliä:

”Lähestyn soitinta kuin muistisairasta vanhusta, jonka mielentilaa ei voi ennakoida. Hämmennyn — aivan kuin tuo kolhiintunut rotisko hymyilisi minulle kellertävine kosketinhampaineen, joiden rakosista irvistää vuosikymmenien kuona. Entä jos se todellakin TUNNISTAA minut? Olinhan ainoa, joka kosketti sitä. Ainoa, joka sai houkuteltua sen epävireiset kielet laulamaan.”

On voitettava pelko. Luotettava vielä näkymättömissä olevaan ja antauduttava kuten romaanin Juri hetkellä, jolloin musiikki saa hänestä pitkästä aikaa yliotteen:

”Seisahdumme huohottaen kynnykselle, avaamme oven tyhjyyteen.

Katsahdamme toisiimme.

Nyökkäämme.

Heittäydymme pimeyteen.”

 

Sammatissa 13.4.2018

”KUUDENTOISTA VUODEN KARENSSI” 

 

 

Mitä on lahjakkuus? Kuka on pätevä sitä määrittelemään? Kumpi on rakkaudessaan aidompi – ammattilainen vai amatööri? Miten ihmisestä tulee akustinen olento? Miten purkaa sanojen sisäinen kaikukoppa? Mitä on soitinten mystiikka? Entä miten syntyy ”luoksepääsemätön muisto”?

Muun muassa näitä kysymyksiä olen pohtinut kirjoittaessani tulevaa romaaniani.

 

Musiikki on ollut osa elämääni lapsuudesta saakka. Pitkään ajattelin, että siitä kirjoittaminen on mahdotonta — aiheeseen liittyy liikaa intohimoa, puolueellisuutta ja subjektiivisuutta.

Kesti vuosia ennen kuin kirjoitin musiikkiin liittyviä novelleja. Vuonna 2011 syntyi novellikokoelma ”Mozartin hiukset”, jossa kiersin aihetta lähinnä taiteen vastaanottamisen ja tuottamisen kannalta.

Viimeisimmässä ”Takapiru”-novellikokoelmassani on enteellisesti kaksi musiikkiaiheista kertomusta. Niiden kautta käväisin kuin varkain tulevan työn kynnyksellä.

Esikoiskirjastani piti kulua kuitenkin kaikkiaan kuusitoista vuotta ennen kuin aika oli kypsä musiikkiaiheiselle romaanille. Musiikin maailmaan palaaminen, siitä kirjoittaminen, muistikuvien ja tuntemusten herättäminen ja niihin uppoutuminen vaati etäännyttämisen kauden. Kuudentoista vuoden karenssin. Fiktio kun ei elä dokumenteissa, vaan mielikuvien vapaudessa.

 

Tämä on nyt mielenkiintoinen, seikkailukas vaihe. Kirjoitan vapaasti fiktion keinoin maailmasta, jossa vuosia sitten elin — ja josta yhä lumoudun, nyt pelkästään onnellisena amatöörinä.

 

”Jokaisessa sanassa piili avaamaton arkku. Ja arkussa lepäsi se, mitä sana kantoi

sisällään. Ehkä riekale muinaista verkkoa, jonka lävitse vuorovedet kohisivat.

Ketju, kivi, hedelmä, ammus, naula, ruosteinen mutteri, peipposen jäinen solina —

mitä tahansa saattoi vierähtää ulos.

Arkku oli sanan kaikukoppa. Ja jotta oppisi kirjoittamaan hyvin, pitäisi tuntea

sanojen merkitykset ja kajetilat samoin kuin laulaja tuntee omat ontelonsa.”

 

Sammatissa 1. kesäkuuta 2017

”KUPARILANKAA,GOLDBERG-MUUNNELMIA JA ELÄMÄÄ MEHILÄISKUNINGATTAREN VANKINA” 

 

 

Tänään satoi koko päivän. Oli hyvä hetki syventyä lukemaan outoja artikkeleita mm. kuparilangan punomisesta ja soittimen korjauksesta. Tyyni hetki kuvitella ja kalustaa uudelleen eläväksi eräs asunto vuosien takaa, jossa asuin mehiläiskuningatarta muistuttavan vanhuksen alivuokralaisena. Se tarvitaan nyt aivan toisenlaisen henkilön maisemaksi fiktiiviseen tarinaan. Onneksi muistiin kaivertuneet hajut ja yksityiskohdat auttavat miljöön rakentamisessa. Oli myös hyvä hetki etsiä Bachin Goldberg-muunnelmien taustatarina, todellinen tai ei. Välillä avasin toisen muistikirjoistani, sen jossa lukee tikkukirjaimin ÄÄNI! Koetin saada päähäni mitä tuolla sanalla yritin itselleni hätäpäissäni viestittää — kysymys lie ollut ns. kuningasideasta, jotka yleensä valjuuntuvat viimeistään seuraavana aamuna ja lennähtävät samaan koriin muiden ”MUISTA TÄMÄ, TÄRKEÄÄ”- viestien kanssa.

Näitä omituisia kuteita tarvitsen kuitenkin nyt päivittäin käsikirjoituksen ravinnoksi. Kirjailijan mieli on valtava romukoppa, jota täytyy lakkaamatta seuloa — sieltä lentää tilkkua ja roipetta pois samaa tahtia kuin uutta tulee tilalle. Joskus kirkastuu onnekas hetki: ajatus poimii rojun seasta kapineen, jolla todellakin on merkitystä. Näytöllä himertää uusi polku, jota pitkin kulkea.

Romaanikäsikirjoitus on kuin kohti tuntematonta määränpäätä hytkyvä tavarajuna, jonka lastista olisi pidettävä huoli. Välillä on tunne, että on juostava junaa päästä toiseen, kaapattava karkuun pyrkivää sälää ja roinaa, valvottava nopeudenvaihteluita ja joutumisia sivuraiteille, joiden päässä on umpikuja. Silloin harvoin kun tahti rauhoittuu, voi istahtaa penkille, katsoa ulkona sateessa kiitävää maisemaa ja lukea vaikkapa sen artikkelin kuparilangan punomisesta. Miksi? Koska sillä on oma merkityksensä kertomuksessa. Lanka punotaan soittimen kielten ympärille, soittimen, jolla ehkä soitetaan Goldberg-muunnelmia mehiläiskuningatarta muistuttavan naisen asunnossa. Kun kaikki tuo EHKÄ-merkin alla kulkeva — ovet, ilmeet, käytävät, kaiut, salit ja mietteet omenapuiden alla risteilevillä poluilla on kirjoitettu näkyviin, valkenee vähitellen mikä on säilyttämisen arvoista, mikä poisheitettävää.

        

Sen jälkeen voi tulla eteen se ihmeellinen hetki, jolloin käsikirjoituksen ensimmäinen, alkuversio on valmis.

 

Sammatissa 16. kesäkuuta 2016

”MURTOVESISSÄ UIMISTA” 

 

 

Sellaiseksi kai voisi kuvata tilaa, jolloin kirja on ilmestynyt ja saanut kritiikkejä ja lukijapalautteita, ja samanaikaisesti uusi työ koettaa jo taistella elintilaa itselleen.

 

Takapiru-novellikokoelma ilmestyi helmikuun alussa ja viimeisen kahden kuukauden aikana se on saanut ilokseni monia kiittäviä arvioita. Myös lukijapalautteet ovat olleet innostavia. Novelleja on luettu ja niitä lainataan ahkerasti kirjastoista. Kirjailijana saan siis olla tämän suhteen tyytyväinen; työ ei ole mennyt ohi vastakaiutta.

 

Ajatuksia on kuitenkin kiskottu jo muualle. Uusi aihe, tällä kertaa romaani, vaatii huomiota. Sen tiedostaa ja tunnistaa hetkinä, jolloin syventyy hyvään kirjaan tai musiikkiesitykseen — jokin alitajunnassa käynnistyy. Parhaimmillaan ja pahimmillaan vallitsee kahdenkerroksen olotila: keskityn lukemiseen tai kuunteluun, mutta ”kuulen” ja ”näen” samanaikaisesti tulevan tekstin ryöminnän jossakin ajatusten kellarikerroksissa. On otettava kynä ja muistivihko käteen — kirjoitettava avainsana tai kaksi. Ja sitten sitä taas yrittää vajota tarinaan tai sävellykseen. Tilanne on hedelmällinen, mutta myös jollakin tapaa rasittava.

 

Uuden miettimisen ohessa olen kirjoittanut pienoisesseen syksyllä ilmestyvään ”Poikien Lukupiirin” juhlakirjaan. Kyseessä on Suomen vanhin lukupiiri, joka kokoontuu Jyväskylässä. Älykkäitä ja lukeneita herroja, joiden illallisvieraana sain itsekin muutama vuosi sitten olla.

Myös yksi uusi tilausnovelli on hautumassa pöytälaatikossa, se ilmestyy aikanaan syksyllä Parnassossa. Kevään aikana on tapahtunut muutakin. Sain olla puhumassa novelleista Jyväskylän kirjamessuilla ja osallistuin siellä Keski-Suomen Kirjailijoiden järjestämään Kuultavia-novellitapahtumaan. Kirjoitin elämäni ensimmäisen juhlapuheen Kalevalan päiväksi. Myös maaliskuisessa Prosakissa Kansallisteatterin Lavaklubilla puhuttiin novelleista ja Takapirun maailmasta. Pidin ensimmäisen kirjatapaamisen skypen kautta Savonlinnan Lyseon lukiolaisten pyynnöstä. Lukupiirivierailuja ja haastatteluja on takana, ja WSOYn Kirjakaupan Ystävämyynnissä 11.5. keskiviikkona olen puhumassa — mistäpä muusta kuin novelleista. Elokuussa alustan Takapirun pohjalta teemasta ”Viha” itseäni fiksummassa seurassa — mutta en kerro vielä missä. Kunhan ohjelma valmistuu, sekin paljastuu.

 

Kevään aikana olen oppinut sen, että makulointitahti nopeutuu ja lukupiirissä joutuu vastaamaan, ettei edellistä puolentoista vuoden ikäistä kirjaa saa enää kaupoista, ja vain jonkin aikaa enää sitä voi hankkia netistäkään. Kirjailija ei hitaudessaan pysy enää ajan mukana. Ennen sanottiin, että mies menee, mutta sana jää. Nyt työt vanhenevat muutamassa kuukaudessa ja katoavat silppuriin hädin tuskin pistäydyttyään kirjakauppojen hyllyissä. Kirjailijan pitää varustaa oma kirjahyllynsä nopsasti, jos mielii jättää lapsenlapsille tekeleitään muistoiksi.

 

Silppuisista näkymistä huolimatta uusi romaani versoo ja kärhöö näytöllä. Se ei tunnu piittaavan kirja-alan ongelmista, makulointikoneista eikä helmoissani riippuvasta Takapirusta, vaan vaatii yhä enenevässä määrin huomiota säpsäytellen aamuyöstä hereille.

 

Nyt on aika sukeltaa murtovesien lävitse uusille vesille. Nähtävä uusi aihemaisema ja tehtävä pesä sinne. Kunnes taas on muuton aika.

 

 

Sammatissa 24. huhtikuuta 2016

”VIHAN PUNAINEN USVA” 

 

 

Helmikuussa ilmestyvä Takapiru on neljäs novellikokoelmani.  Hahmotellessani tarinoiden aihioita ja teemoja tiesin, että  niiden maailmasta tulisi omalla laillaan säälimätön. Mutta ei  kuitenkaan ”tyly” — termi, jolla muutamia vuosia sitten markkinoitiin silmiinpistävän usein niin romaaneja kuin novellejakin. En halua olla ”tyly”. Sillä tylyydestä puuttuu myötätunto. Kun ihmismielen pimeistä puolista puhutaan suoraan ja paljaasti, avautuu jossakin myös myötätunnon haava. Aito myötätunto on mielestäni muuta kuin tunteellisuutta.

 

Toivon, että säälimättömyys ja myötätunto olisivat koettavissa Takapirun monisärmäisissä kertomuksissa.  Niissä seurataan niin teini-ikäisen sisarusparin kostoretkeä kuin pienen koulutytön havahtumista siihen, ettei pahuutta ja hyvyyttä erota kuin hauras liituviiva. Niminovellin laulajalahjakkuus suostuu kuuntelemaan mielipiteitä, jotka syövät hänestä oman arvostelukyvyn. Mitä tekee kirjailija, jota aletaan ohjailla ulkoapäin? Entä opettaja, jonka luokalle saapuu opettajaa välkympi oppilas? Kuinka yksinäinen helsinkiläissihteeri kykenee puolustamaan tuhatvuotisia liekopuita tehometsätaloudelta? Miltä tuntuu kuulla radiosta oma sinfonia, jonka toinen säveltäjä on kirjannut nimiinsä? Kun uskonsa menettänyt mies perustaa esirukouspalveluyrityksen, sujuu kaikki hyvin siihen saakka, kunnes häntä pyydetään murhaajaksi. Jarkko, joka vie Irmansa 30-vuotishäämatkalle ei arvaa, että hän tulee palaamaan kotiinsa tuntemattomaksi muuttuneen naisen kanssa. ”Veriveljet” -niminen päätösnovelli oli mielestäni pakko laittaa viimeiseksi. Se perustuu näkemääni poikakotidokumenttiin, jonka sysäämänä kertomus syntyi.

 

Olen näitä novelleja kirjoittaessani miettinyt  paljon ihmisessä piilevää vihaa. Sitähän meidän yhteiskunnassamme tuntuu riittävän ylen määrin.

Olen miettinyt myös sitä miten käy ihmisen, jos hänessä ei vihaa ole.

Kirjoitusvaiheen aikana silmiini sattui Pentti Haanpään kirjoittama miete:

”Te tehkää hetkeni piinallisiksi ja tukaliksi, ivalla ja pilkalla ja muulla, millä kykenette, omaksi iloksenne. Mutta varokaa, ettei minua saavuta vihan punainen usva.”

Siitä tuli Takapiru-kokoelman motto.

 

Sammatissa 14. joulukuuta 2015

© 2015 Maritta Lintunen