Boriksen lapset kansi.jpg

“Boriksen lapset -kokoelman novelleissa Lintunen kehittelee vetävästi vetoavia tarinoita, joiden kielellinen ilmaisu on hiottua ja aistivoimaista. —

Mustavalkoisessa maailmassa voitaisiin ajatella, että ’oma kansa olisi hyvä ja naapuri paha’. Tämä naapurinäkemys tulee esiin Maritta Lintusen novelleissa, joissa suomalaisten ja venäläisten välisiä suhteita kuvataan kuitenkin monin värein, taitavasti ja tunnelmaisesti."

Kaisa Kurikka, Turun Sanomat

"Lintunen on julkaissut pitkää proosaa ja runojakin, mutta erityisen tunnustettu ja kyvykäs hän on juuri lyhytproosan saralla. Hän on opiskellut musiikkia, ja läheinen suhde äänitaiteeseen näkyy niin proosan pakottomassa rytmissä kuin aihevalinnoissakin. Lintusella on taito upottaa lukija nopeasti keskelle tapahtumia uudessa miljöössä, pystyttää ihmissuhteiden verkosto ja sukuhistoria kuin tyhjästä."


Vesa Rantama, Helsingin Sanomat

"Kirjailijaa kiinnostavat kaksoisvalotukset, kuten historian suhde nykyisyyteen ja muistojen suhde todellisuuteen. — Teoksen novellit liikkuvat itärajan molemmin puolin ja luovat valokeiloja erilaisiin kohtaloihin ja haaveisiin. — Välähdyksestä ja tihkumisesta novelleissakin on kysymys. Novelli esittelee tilanteen, ja ympäröivä maailma rakentuu vihjeistä."

 

Marika Riikonen, Hämeen Sanomat

"Maritta Lin­tunen on omaperäisimpiä kir­jailijoitamme. Hänen uusim­massa ja niin tematiikaltaan kuin aiheistoltaan harvinaisen ehjässä novellikokoelmassaan ollaan Suomen itärajan lie­peillä.
Mies etsii veljensä jääntei­tä entiseltä taistelutanterelta, evakkoon lähtenyt astiaston sirpaleita kotitilaltaan. Etsintäkoh­teista tulee vertauskuvia men­neisyydelle ja siihen suhtautu­miselle.
Kokonaisuutta ei löydy, vain sen palasia. Joko konkreettises­ti — tai niin kuin aina 

menneisyydestä — siitä on rekonstruoitavis­sa vain häilähtäviä muistoja, si­nänsä selviä ja kuitenkin katkel­mallisia.
Elämää, sen nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaakin, rakennetaan ja peruskorjataan kuin taloa.
Suomen ja Venäjän, suomalais(t)en ja venäläis(t)en läheinen, mutta kitkainen suh­de pohjustaa lähes jokaista no­vellia. Lintunen rakastaa kerron­nassaan jyrkkiä mutkia ja teräviä taitteita. Idylli särkyy räsäh­täen. Sisaruksille löytyy puolisisa­ruksia, lähiomainen ystävineen paljastuu ääriliikkeen aktivis­tiksi, ennakkoluuloisen kyräi­levä suhde naapuriin tai tutta­vaan lähentyy äkillisesti.
Yhdistävänä tekijänä voi toi­mia musiikki. Ihmissuhteissa jompikumpi tekee jotain väärin — tahtomat­taan, jopa juuri silloin kun tar­koittaa hyvää. Kun luulee tuntevansa toisen, havaitsee ereh­tyneensä katkerasti. Pettymyk­siä ei voi välttää.

 

Paltamolaisen viulunsoiton harrastajan tie vie Viipurin Mu­siikkiopistoon 1930-luvulla.  Hänen päiväkirjansa päätyy Lah­teen pysyvästi evakuoidun op­pilaitoksen arkistoon,j ossa  harjoittelijana työskentelevä innos­tuu miehen kohtalosta. Historiallista lujuutta fiktiivi­selle tarinalle antaa armenia­laissyntyinen ankara viulupe­dagogi Boris Sirpo (ent. Sirob) huippulahjakkaan ja välillömän oppilaansa, Tornion-viipurilai­sen Heimo Haiton kautta.

Lyyrinen päätösnovelli tema­tisoi onnen särkymisen kenties terävimmin. Edith Södergra­nin Raivolan-kodin maisema näkyy hänen runoutensa tutki­jalle Sisä–Suomessa, mutta ka­toaa kuten lie kadonnut Raivo­lastakin. 

 

Rajakohta, kahden  erilaisen pinnan kosketus, luo jännitettä moneen kertomukseen. Se voi olla myös jykevä kuoleman ra­japyykki, jonka takaa kurkistaa sattumalta esiin tullut valokuva, muistiinpano tai esine. Ihmisellä on pysyvä halu omistaa ja säilyttää: muistoja, näkymiä, tunteita, tavaroita.

Lintusen novelleihin mahtuu kokonainen elämäntarina, vaik­ka näennäisesti siitä kerrotaan vain pieni osa. Tekstit kysyvät, mitä ihmises­tä jää jäljelle. Ne kysyvät myös, mitä ihmiselle jää jäljelle. Ei paljon, mutta kuitenkin hyvin runsaasti.

Primitiivinen muisti muistaa, miltä kotipelto tai -katu tuok­sui ja kotikaivon vesi maistui. Toisten elämyksiin ei kannata luottaa."



Esko Karppanen, Kaleva

Boriksen lapset blogeissa:

 

Kirjallisuustoimittaja

Kirja vieköön!

Hemulin kirjahylly

Pikkaraisen kirjakammi