"Maritta Lintunen kuuluu kyllä selvästi kielen tihentäjiin ja jalostajiin, aivan kuten kaksikymmentä vuotta sitten. —

​

Arkisiin tapahtumiin sekoittuu historian raivokas saatto ja jopa äkillinen kosminen juonne. —

​

Elämys välittyy vahvasti, ja sukupolvien aivan erilaiset kokemukset sulatetaan jatkumoksi, jossa riittää hätkähdyksiä ja ärhäköitä katkoksia. —

​

Lintusen runous poikkeaa kieleltään hänen hallitusta, silti säntillisestä proosasta luomalla outoja, ladattuja tyveniä ja äkillisiä siirtymiä. Se on samaan aikaan perinteistä säerunoutta ja sen herkeämätöntä uudelleenluontia."

​​

Jukka Koskelainen, Helsingin Sanomat

​

​

​

"Kokoelman kantavia teemoja ovat lapsuuden loppu, viattomuuden menetys ja äitien murhe maan kutsuessa jälkikasvua. —

 

Kyse on myös sivistyksen näennäisyydestä ja väkivallan potentiaalista meissä kaikissa. —

 

Alun absurdismin ja villin irrottelun vastapainoksi kokoelman perustunnelmat ovat haikean surumielisiä. —

 

Pitkä kakkossikermä säväyttää brutaalilla vankileirikuvastollaan. Härkävaunut, piikkilanka, parakit, maatuvat laivat ja suohon uppoavat panssarivaunut ovat kuin neuvostohistoriaa Svetlana Aleksijevitšin tapaan, tai kuin Andrei Tarkovskin esikoisesta, unenomaisesta lapsisotilaskuvauksesta Ei paluuta (1962). —

 

Lintunen iskee silmää Lauri Viidalle ja Marja-Liisa Vartiolle. Hengenheimolaisiin lukeutuvat myös Eeva Kilpi ja Helvi Hämäläinen. Molempien runoissa yhdistyvät sodanvastaisuus, ekologisuus ja kiihkoilematon isänmaallisuus.

Portti kansansatujen ja -balladien maailmaan on niin ikään auki, Katri Valan jäähyväiskokoelman Pesäpuu palaa (1942) tapaan. —

 

Lintusella sateensyömä kiiltokuva toimii salaisena matkalippuna toiseen todellisuuteen. Leirivangin kynänpätkä muuttuu lapsen pajuiseksi ongeksi ja honteloksi huiluksi. Ihmisen sisäiset maailmat auttavat kestämään sodan hulluutta."

 

Jani Saxell, Parnasso

​

​

​

"Uutuusteos Maalla merellä ilmatilassa on tehnyt Lintusesta jälleen runoilijan kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sanottavaa on: Ukrainan sota huutaa kirjoittamistaan, mutta myös oman kansakunnan sodat ja niiden aiheuttamat traumat ovat yhä avoimia haavoja. Onko sodan periydyttävä isoisältä lapsenlapselle? Onko hävittäjän varjon langettava jo hiekkalaatikon ylle?

 

Teos alkaa pastissilla Raamatun luomiskertomuksesta. Luomistapahtuma on kuitenkin käänteinen: ihminen takoo hyökkäysvaunun ja pitää sitä hyvänä tuotoksena. Lopussa maa on autio ja äänetön.

 

Lintusella on paljon avoimia, pakahduttavia kysymyksiä. Luodaanko nainen synnyttämään sotaa? Tehdassaleissa naiset valmistavat kuolemaa: hylsyjä tehtaillaan kuin vastasyntyneitä, keittiön pöydällä on ”hillokäsien tahrima pikkutykki”, ja vanhainkodissa valmistetaan satoja lapasia tuntemattomalle sotilaalle.

 

Ukraina on lähellä ja omat sodat muistinkantaman päässä: ”radiossa lausui mies Jylhää äänessä tykyttävä särky”. Myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Kaarnaan viitataan: ”Mennäänpäs tuon hiekkalaatikon yli niin että heilahtaa”.

 

Musiikkitermistö leikkaa sotakuvastoa: ”hento kaanon kypäränkokoisessa salissa”, ”valkovuokko keinuu leukahihnaa vasten / yhden sävelen varassa.”

 

Muisti kerrostuu tapahtumatasoiksi, jotka ovat julmasti samanaikaisia: poika uppoaa näyttöpäätteeseen, isä lukee sykemittaria, isoisä ”heittää lumipuvun naulaan, kenttäpullon tiskiin”. Mutta on toisenlaisiakin muistoja, ja ne nousevat vavahduttavina mieleen: ”unohdan miltä maistuu kiväärin piippu / muistan aittapolun vesiheinän / voikukat, halkaistun mustan leivän”.

 

Maalla merellä ilmatilassa on mitä tarpeellisinta luettavaa nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa. Se on taidokkaasti muotoiltu ja väkevä pasifistinen kannanotto."

​​

Eija Komu, Sanomalehti Karjalainen

​

​

​

"Maritta Lintusen pasifistinen runokokoelma puhuu synkistä teemoista mutta valaa myös toivoa. —

​

Hänen uutta kokoelmaansa lukee kuin nykykielelle päivitettyä versiota Lauri Viidan ja Eeva Kilven kaltaisten klassikoiden lyriikoista.

​

Lintunen ei ole silti vaikutteidensa vanki vaan kykenee omaperäiseen ja surustaan huolimatta lohdulliseen ilmaisuun"

​

Esa Mäkijärvi, Turun Sanomat

​​

​

​

”Ettei Auschwitz enää toistu, on tähdellisin kasvatukselle asetettavista velvoitteista.”

Tällaisen perinnön jätti saksalainen filosofi ja sosiologi Theodor W. Adorno (1903–1969). Ihmisen sivistykseen kuuluu kokonaisvaltaisesti niin moraali etiikka kuin taide.

​

Runous jatkaa siitä, mihin tiede jää. Auschwitz on läsnä myös Maritta Lintusen kolmannessa runokokoelmassa Maalla merellä ilmatilassa: ”Kun junanvaunut teljetään/ lasti nytkähtää liikkeelle,/ lasten silmät; tummuneet luumut,/ viltin sarka poskea vasten.”

​

Kokoelma on ajankohtainen ruotiessaan sotia, niin tällä hetkellä käynnissä olevia kuin menneitä.

 

Sukupolvien jatkumo, toisiinsa lomittuminen ja eettinen yhteys erilaisine tunnetiloineen vyöryvät Lintusen runomaailmassa väkevällä tavalla esiin.

​

Hän kyselee ja kyseenalaistaa, etsii ratkaisuja ja tuo ihmisen pelkoineen etulinjaan.

Lintunen aloittaa komeasti originellilla luomiskertomuksella, jossa on vanhatestamentillisia kaikuja luomisen päiväjärjestyksineen.

​

Kosmisen apokalyptinen visio vie alusta loppuun: ”Lopussa maa oli äänetön ja autio.” Ihmisestä on tullut varjo itselleen.

​

Hän ei huomaa tuhovoimia, jotka ovat hänen käsissään. Maailma on ulkoistettu, vain uutisia odotetaan. Elämä kiertyy tuttipulloista ”vanhainkodissa koppuraisten ranteiden” kierteiseen liikkeeseen.

​

Raja erottaa ja yhdistää paradoksaalisesti samalla kertaa, mutta kun kartat palavat, kaikki menettää merkityksensä.

​

Ihminen on luonut hallinnolliset alueet rajalinjoilla. Lintunen kartoittaa runoissaan taivaan ja yhtäkkiä ”ikkunan pintaa valelee lempeä vesi.”

​

Harmonia on tavoiteltava tilaa. Tämä teema kulkee läpi Lintusen kokoelman tuoreelle, verevällä tavalla.

​

Hän on tämän ajan globaali Helvi Hämäläinen tuodessaan sodan näkökulman esiin sovittelevan etsivällä tavalla.

​

Takaumat tuovat Lintusen runoissa esiin myös sodan traumat, kun ”isoisä hiihtää pihaan,/ heittää lumipuvun naulaan, kenttäpullon tiskiin”.

​

Sodan realismi tunkeutuu arkeen. Lintusen runous on symbolista, metaforista koostuvaa kuvamateriaalia.

​

Hän on punonut taitavasti vahvan kokonaisuuden ihmisyyden kerroksisuudesta kuitenkin eteenpäin katsovaksi.

​

Vaikka toivo näyttää vähäiseltä, on se silti Lintusen säkeissä olemassa.

​

Risto Kormilainen, Kainuun Sanomat

​

​​

​

​

​

​